Haastatteluissa olleet:

- Martti Koljonen
- Helka-Anneli Lohtander (rullaa sivua alas)
- Tuulikki Timgren-Lillukkamäki (rullaa sivua alas)
- Pihtiputaan Mummo Aune Turunen (linkki)

Ihmejuttuja tapahtuu Pihtiputaan Heinäjoen suunnalla. Kuten sekin, että kesken Martti Koljosen haastattelua loppusyksyn hämärässä alkaa käki kukkua. No, se osoittautuu Koljosen eli Heinäjoen luontoreitin ”isän”, kännykäksi, mutta koko Heinäjoen luontoreitti on jo itsessään ihme. Moniko maanomistaja päästää ja jopa kutsuu kaikki kiinnostuneet ilmaiseksi omalle maalleen tutustumaan yksityiseen luontopolkuun pitkospuineen, näköalatorneineen ja nuotiopaikkoineen milloin vain? Ei monikaan. Koljosen Martti tekee niin.

Vuonna 2007 häneltä meni koko kesä Heinäjoen tienoilla. Silloin hän rakensi perustan nykyiselle luontoreitille Pihtiputaan kirkonkylän kylkeen.

- Omakotitalon olisi samalla vaivalla tehnyt. Mutta tein puolitoista kilometriä luontoreittiä sisältäen raivausta, pitkospuut, taukokatoksen, kaksi lintutornia, kutulavetit, portit ja vessan, Martti Koljonen kertoilee.

Idea luontopolusta alkoi muotoutua miehen päässä, kun hän rakensi lähistölle Sahin Tuvaksi nimeänsä hirsirakennuksen.

- Joen seutu kiinnosti, kun siellä voi nähdä lintuja.

- Ajattelin, että lintutorni olisi mukava. Olin silloin niin fanaattinen, että kannoin kaikki tarvikkeet olkapäillä enkä vienyt koneella mitään, ettei luonto tärvelly.

- Katsoin joen vartta ja ajattelin, että jos olisi pitkospuut, muutkin näkisivät sen kaiken. Jostain sain tietoa, että EU-rahaa voisi saada. Otin yhteyttä asiantuntijaan ja sain kuulla, että rahan hakemista varten pitää olla yhdistys. Sanoin, että sehän ei ole ongelma. Perustimme yhdistyksen, yhdistys haki rahoitusta ja avustusta saatiin.

- Avustus oli sitä luokkaa, joka ”narraa aloittamaan”, Martti Koljonen naurahtaa.

Omaa työtä kertyi paljon. Ei mies saatua rahaakaan vähättele, sillä yhdistys sai hankittua sillä pitkospuulankut. Talkootyötunteja ovat vapaaehtoiset tehneet lukemattomia.

- Minulla on luonnosta huoli. Alussa oli itsestään selvää, että tällaisessa kohteessa ei käytetä kyllästettyä puuta edes pitkospuiden aluspuina. Niitä on jouduttu nyt uusimaan. Uudet aluspuut laitetaan kyllästetystä puusta. Kyllä nykyisin talvella roudan ja lumen aikaan rakennuspuita viedään reitin varteen jonkin verran myös moottorikelkalla. Mutta paljon on kannettu käsipelillä.

Talkoolaisten varassa – kiitos mopopojille

Reitti on nyt valmis. Sen kokonaispituus lähtöpaikalta ympyrä kiertäen takaisin lähtöpaikalle on kaikkiaan 6,5 kilometriä. Siitä rakennettua osuutta pitkospuineen on kaksi kilometriä. Joen yli on tehty kaksi kävelysiltaa.

Martti Koljonen kiittää Heinäjoen Luonto ry:tä, kaikkia talkoolaisia ja ihan erityisesti Markku Niemelää sekä Pihtiputaan rotaryklubia. Selvää kuitenkin on, että ilman Koljosta itseään koko reittiä ei olisi. Ilman jatkuvaa ylläpitoa reitti ei silti pysy kunnossa. Koljosta hieman huolettaa jatko, kun omassa mittarissa on ikää 85 vuotta.

- Talkoolaisia tarvitaan jatkossakin. Jo yhdenkin aluspuun vienti paikalleen on hyvä, eteenpäin. Jatkossa talkoopäivistä pyritään ilmoittamaan paikallislehdessä.

- Lehdestä ja sosiaalisesta mediasta saa lukea toisinaan mopopojista arvostelua. En ota kantaa onko arvosteluun syytä vai ei, mutta olin kesällä reittiä kunnostelemassa, kun huomasin viisi poikaa ajelemassa mopoillaan. Kysyin heiltä, tulisivatko auttamaan, olisi lankun kantoa 500 metrin päähän. Pojat sanoivat, että ilman muuta ja rupesivat hommaan heti. Pari tuntia lankkuja kannettiin ja kaikki saatiin siirrettyä. Kiitos mopopojille!

Heinäjoen luontoreitti on monen ulkoilijan suosiossa. Tarkat kävijämäärät eivät ole tiedossa, mutta jo ensimmäisenä vuonna kävijöitä oli arvion mukaan noin 2000. Luontoreitille tehdään myös ryhmäretkiä.

- Erityisesti se on minusta hienoa, että lapsiperheitä on kävijöissä paljon. Perheet voivat istua täällä yhdessä nuotiolla, Martti Koljonen iloitsee.

TS 11/2016

Helka-Anneli Lontanderilla on vihreän lasin kaappi, punaisen lasin kaappi, Arabian kaappi ja on muutakin. Sitten on banaanilaatikoita aarteinaan jotain muuta kuin hedelmiä, sillä kaikki ihanuudet eivät mahdu kerralla esille. Aarteita on säilytyksessä eri osoitteissa. Mutta vaikka kauniita esineitä on jo, kuluu keräilijältä helposti netissä muutama tunti päivässä harrastuksen parissa ja uusia hankintoja tapahtuu epätasaisen tasaiseen tahtiin.

Mistä kaikki alkoi?

- Minulla oli 1800-luvulla syntyneet mummo ja pappa, ja pienenä mummo antoi minulle ja siskolleni Arabian Asteri-kannun leikkikaluksi. Sadesäällä leikittiin joskus navetanvintillä. Vanha talo paloi ja rakennettiin myöhemmin uudelleen. Olin kerran aikuisena siellä navetanvintillä, kun huomasin ruumenista pilkottavan kannun kahvan. Nostin sitä, että ei kai se ole siitä kannusta, varovaisesti nostin, ja siinä oli koko kannu!

- Kannussa on piippuleima, jolla Arabian tuotteita merkittiin vuodesta 1932 vuoteen 1949. Sitten minulla on toinen aarre, tornilla ja kolmella A:lla olevalla leimalla eli vuosilta 1929-32, hammasmuki ja saippuakuppi. Sekä upea itseäni vanhempi kannu ja pesuvati lahjana perheeltä, Helka-Anneli Lohtander listaa erityisen mieleisiä keräilyesineitään.

- Kesäkukka-sarjaan olen etsinyt lisää eräitä osia, mutta en vain löydä. Pidän myös Myrna-sarjasta, joka ei ole nuoren väen suosiossa. Myös Pekka-sarja sävähdyttää. Uudemmista Birger Kaipiainen on ykkönen. Ihannoin, kuinka miehen sisimmästä voi kummuta jotain sellaista. Esimerkiksi Paratiisi-sarja ja orvokit ovat upeita. Esteri Tomulan Pomona-mansikat ja –luumut ovat myös suosikkejani.

Epäilyttävä pikkukannu oli löytö

- Ja katsopas tätä: Arabian neekerikuvioinen pieni kannu. Huomasin tämän myynnissä ja ajattelin, että ei, tuskin on aito, joku on varmaan koristellut kannun itse. Ostin kuitenkin, maksoin kympin, ja on se ihan aito. Ihastuttava kannu!

Tosin joskus on tullut ohareitakin. Tunnelmallisessa iltavalaistuksessa, mutta käytännössä pimeässä, syntyi kerran kaupat öljylampusta, joka vasta kotona päivänvalossa näytti rikkonaisen olemuksensa.

Vaikka keräilijä usein haluaa keräyssarjansa täyteen, on Helka-Anneli Lohtanderilla tiukka linja. Sarjoja ei täydennetä pikahankinnoilla

hinnalla millä hyvänsä.

- Muumi-mukeissa minulla menee raja esimerkiksi Taikayössä 145 eurossa. Ei se ole se, että rahalla saa, vaan se jännitys, mistä löytyy sopuhintaan. Olen päättänyt, että eläkeläisbudjetin on oltava järkevä.

Helka-Annelilla on kauppiaskatsanto selkäytimessä, onhan hän ollut kauppias. Mutta enää hän ei antiikki- ja keräilyesineitä myy käytännössä lainkaan.

Kauppias muistaa hinnat

Helka-Anneli tapasi tulevan miehensä Aimon yhteisellä työpaikalla Kivijärvellä. 1996 he muuttivat Jämsään, -99 Karstulaan ja 2002 Pihtiputaalle lastensa kanssa. Karstulaan perhe muutti ollakseen lähellä Helka-Annelin vanhempia, mutta vuosista tuli raskaat. Vanhemmat kuolivat lyhyellä aikavälillä. Työkin vaati niinä vuosina erityisen paljon.

Työuralle on mahtunut kaupan alan tehtäviä ja yrittäjyyttä mm. K-kauppiaina. Helka-Anneli myi myös nyt keräämiään ihanuuksia Pihtiputaan Putaanportissa omassa liikkeessään, Helka-Annelin Aarreaitassa, kunnes joutui luopumaan siitä vuokrasopimuksen päättymisen takia.

- Nelostie oli liikkeen vieressä eikä sen merkitystä voi kiistää. Se se on se syömähammas.

- En muuten muista ulkoa kaikkien kiinnostavien sarjojen nimiä tai suunnittelijoita, mutta hinnat muistan, Helka-Anneli hymyilee.

Edellisessä elämässä harakka

- Lomonosovin figuurit. Niihin hurahdin kerran Virossa. Kukkoihin, sinisiin sirottimiin. Nykyään suosikkini on puna-valkoinen kukko 70-luvulta.

Lohtanderien kotiin on päätynyt niin käyttöön kuin silmäniloksi myös kotimaista lasia, kristallia, kiemuraisia messinkiesineitä ja vähän muutakin.

- Olen ollut edellisessä elämässä harakka! Kiiltävän ja kauniin perään, Helka-Anneli nauraa iloisesti.

-Vihreä lasi, siinä on Oiva Toikka suosikkini. Tamara Aladin punaisissa. Kristalleissa Aimo Okkolin. Helena Tynellin keltaiset Aurinkopulloni menivät, koko kolmen kappaleen sarja, 200 eurolla Palsanmäellä, Helka-Anneli harmittelee.

Lohtanderit tulivat lähteneiksi mukaan TV-ohjelmaan kerran vuosia sitten. Silloin Palsanmäki ei vielä ollut niin pop kuin nyt, mikä ehkä näkyi huutokaupan suosiossakin.

- Huutokaupoissa kulkeminen meillä alkoi Jämsän vuosinamme. Silloin innostuin kuparista ja emalikattiloista.

Nyt niitä ei Lohtanderien kodissa näy nyt. Mieltymys vähän vaihtelee, mutta kaksi kuppia on ja pysyy, käytössä.

- Nämä oli äidillä mittakuppeina leipoessa ja sama virka niille on minullakin, Lyydialle ja Annalle.

On keräilijän suojiin päätynyt myös muuta kuin astioita, koska vastaan on tullut liian hurmaava esine ohitettavaksi.

- Saarijärvellä rompetorilla oli venäläinen kipsityö palisanterikehyksillä. Siellä se kanervikossa pötkötti!

- Sitten on nainen ja koira –veistos. Kun keisarisukua joutui lähtemään Venäjältä maanpakoon, mukaan pakattiin tietenkin jotain. Myöhemmin sukua muutti Suomeen. Yksi nainen kerran myi tätä, ja kertoi, että se oli ollut suvun hallussa aina, 1800-luvulta. Jätin veistoksen siihen, mutta palasin takaisin ja sanoin, että pakkaa se minulle mukaan.

Tavaroista ei tule onni, tulee hyvä mieli

Keräilijältä on pakko kysyä ennustuksia lähivuosien nousijoista ja laskijoista.

- Suunnittelijoista uskon, että Harri Koskinen nousee. Lasiesineistä Grapponia-sarja on noussut jo selvästi. Esimerkiksi Kehrä ei ole ollut suosiossa, mutta ehkä alkaa nousta. Arabian kohteista uskoisin, että ihan kalleimmat tulevat alas, kun Fazer-mukikin on ollut yli 6000 euron hinnoissa ja Muumipeikko unelmoi –mukin hinta on ollut yli 2000 euroa. Arabian kannuissa hinta on jo romahtanut, paitsi Papukaija-kannussa ja kaksikahvaisessa kannussa, Helka-Anneli arvioi.

Hinnoista hän huomauttaa, että on ihan eri asia, jos kivijalkaliike pyytää nettikaupassaankin kovalta näyttävää hintaa kuin että saman hinnan saisi satunnainen myyjä omastaan. Liikkeellä on palkat, vuokrat, alv:t ja monet muut kulut. Omatoimimyynnissä on käypä hinta ehkä noin puolet kivijalkamyymälän hinnasta.

Miksi keräilijä kerää? Onko juju rahallisessa arvossa vai jossain muussa?

- Minulle se juttu on esineiden kauneus. Ostan niitä, mistä pidän. Näistä tulee hyvä mieli. Ei tavaroista onnellinen olo tule, mutta tulee hyvä mieli, Helka-Anneli Lohtander hymyilee.

TS 8/2016

sanoo Tuulikki Timgren-Lillukkamäki yleiseksi ohjeeksi ja nauraa herakasti. Kolmesti naimisissa ollut ja kahdesti leskeksi jäänyt usean lapsen äiti ja isoäiti toivoo 70-vuotiaana sinkkuna uutta rakkautta ja ehkäpä mahdollisuutta viettää talvipimeitä etelässä, vaikka luonnehtii onnelliseksi nykyisenkin elämänsä. Taloudellisesti kolmen vuoden päässä siintää rajapyykki, jota kohti hän on sitkeästi taivaltanut 1990-luvun alkupuolen lamasta asti. Silloin erääntyy ja tulee maksettua viimeinen lainalappu talouskriisin kovasta perinnöstä.

Tuulikki Timgren-Lillukkamäen muistaa moni tosi-TV-ohjelmista Farmi ja Big Brother. Hän on ehtinyt elämänsä varrella myös moneen muuhun ravintolan pyörittämisestä kudonta-ateljeen pitäjäksi, kunnallispoliitikosta kirjailijaksi. Työura alkoi 15-vuotiaana Pihtiputaalla Eino Pussisen sekatavarakaupassa.

- Pussisen Eino ajeli rouvansa kanssa meille Keiteleelle ja sanoi kuulleensa, että teillä on ahkera tyttö. Jos hän tulisi kauppa-apulaiseksi. Niin isä vei minut kaupalle kylän taksilla. Ei siihenkään aikaan tunteja kyselty. Olin samalla myös kotiapulaisena. Ennen puoli seitsemää aamuisin aloin laittaa perheelle aamiaista ja illalla klo 19 jälkeen, kun saatiin ovet kiinni, pesin kaupan lattiat. Kaikki muu aika oli omaa!

Tuulikki Timgren-Lillukkamäen isä Toivo Kananen on syntynyt Pihtiputaalla, mutta hän muutti myöhemmin monen mutkan kautta Keiteleelle perheineen. Tuulikki syntyi Pielaveden Saarelassa perheen vuokramökkiin.

Ensisuudelma, lähtö, Helsinki ja Jyväskylä

- Pihtiputaalla sain ensisuudelman! No, ei se sen kummempi romanssi ollut. Äiti sai puhuttua minut kihloihin naapurinpojan kanssa. Lopetin Pussisen kaupalla, menimme naimisiin ollessani 17 ja tulin pian äidiksi. Asuimme Jämsässä.

- Mies ei uskonut, kun yhtenä päivänä hänen tullessaan töistä otin laukun ja tytön ja sanoin, että lähden. Mutta lähdin. Miehessä ei ollut vikaa, minä itse vain olin niin elämännälkäinen. Kyllä sitä elämää löysinkin, suurta onnea ja paljon vastoinkäymisiä.

Töitä nuori äiti löysi Helsingistä, kotiapulaisena ja pian ravintoloista ja hotelleista: Tornista, Marskista, Kalastajatorpalta.

- Torni on oikeasti maailma, jota kaipaan. Nykyajan ravintoloista tyypillisesti puuttuu se hienostunut henki, mikä siellä oli silloin. Se näkyi ruokalistoissa, upeasti taitelluissa serveteissä, kaikessa.

- Muutama huippuammattilainen Helsingissä houkutteli minut mukaan Jyväskylän Laajavuoreen. Oli iso asunto odottamassa, hienompi kuin missään minulla ennen, ja tarkoitus saada paikka pyörimään. Lähdin. Siellä tapasin Leifin.

Läimäys, avioliitto, menetys ja surun vuodet

- Salissa olin tarjoilijana ja numeroni oli 21. Näin pitkän, komean miehen, joka huudahti seurueelleen, että ”ventti, kaunis tyttö, otan hänet”. Menin hänen luokseen, annoin läimäyksen poskelle ja sanoin, että minua ei kukaan ota. Menin hovimestarin luokse, sanoin, että lähden kotiin, ja lähdin myös. En saanut siitä potkuja.

- Seuraavana päivänä kampaaja soitti, että tuletko tänne. Leif istui siellä ja sanoi, että oletko kiltti ja kerrot, miten hänen tukkansa leikataan, ja lähdenkö illalla tanssimaan. Tämä tapahtui 1970 lokakuussa. Seuraava keväänä mentiin kihloihin ja kesäkuussa naimisiin. Silloin minulla oli kaikkea, rakkautta ja rahaa, ei tarvinnut huolehtia mistään. Leif takasi minulle pienen lainan ja sain pitää omaa, pientä ravintolaa Vantaalla. Kunnes sitten 14.8.1974 Leif kuoli kolarissa, silmänräpäyksessä. Hänellä oli enää kolme kilometriä kotiin.

Kun aviomies kuoli, vaimo oli 28-vuotias, äiti ja raskaana.

- Siitä alkoi minun seitsemän vuoden helvettini. Niin kauan kesti, että toivuin.

- Olin yrittänyt kaikkeni seitsemän vuotta. Kun en enää jaksanut, sanoin, että jos olet olemassa, Jeesus, auta minua. Siihen se taakka loppui. Alkoi uusi elämä.

Yritys, valuuttalaina ja isän ohje

Seitsemän surun vuoden ajasta 3,5 vuotta nuori äiti lapsineen eli Espanjassa. Kun he palasivat Suomeen, koti perustettiin Pusulan Kärkölään, jossa Tuulikki yhä asuu. Seuraaviin vuosiin kuului monenlaista yritystoimintaa. Tuulikilla oli Järvenpäässä myymälä, jossa myytiin viiden kutojan kudonnaisia.

- Yritykselle oikein tyrkytettiin valuuttalainaa ja sitä otettiin. Sitten kävi niin kuin kävi ja koko Suomessa paljon yrityksiä meni konkurssiin. Tavallista oli, että yrittäjillä oli kodit ja koko omaisuus takauksina. Niin meilläkin. Oli juuri laajennettu talo kaksi kertaa suuremmaksi, kun velkamäärä yhtäkkiä kasvoi enkä tiennyt, mitä tehdä. Ensin yritys maksoi vain korkoja, mutta sitten menin pankkiin. Ehdotin, että pankki saa siirtää osakeyhtiön velan minulle henkilökohtaiseksi ja minä maksan sen, jos korko on kaksi prosenttia koko ajan eikä muita maksuja tule. Paperit tehtiin.

Tuulikki Timgren-Lillukkamäki kertoo toisessa kirjassaan, miten Leif-puoliso oli luvannut pitää hänestä huolen Tuulikin kuolemaan asti – Tuulikin, ei omaansa, kuten yleensä luvataan. Mies on lupauksensa pitänyt, sillä Tuulikki saa loppuikänsä Leifin ulkomaisen työnantajan vakuutuksesta leskeneläkettä. Sen avulla hän aloitti velanmaksun. Koti säilyi.

- Isä sanoi, että ”jos velkoo jouvut ottamaan, piä huoli, että sen maksat”. Noudatan isän ohjetta. Helpompi elämä olisi voinut olla, jos silloin olisi lähtenyt jonnekin pois perheen kanssa ja antanut yrityksen mennä. Mutta en ole ajatellut negatiivisesti. Olen ollut onnellinen selviämisestä.

- Meiltä on 85 kilometriä Helsinkiin. Oli aamuja, että minulla oli juuri sen verran rahaa, että sain autoon bensaa menomatkalle. En tiennyt, millä illalla palaan, jos mitään ei mene kaupaksi. Myin sekä omia kudontateoksia että Seppo-mieheni taidetta. Hän oli savitaiteilija. Myynti eli tulonhankinta oli kuitenkin minun vastuullani meille kaikille. Aina pääsin kuitenkin palaamaan ja ruokaa ostamaan. Selvittiin.

- Välillä pidettiin myös kyläkauppaa, joka oli avoinna 7-24. Nukuin kotimekko päällä sohvalla, josta näin kaupan ovelle iltamyöhällä. Monta vuotta kauppa piti meidät leivässä, mutta sitten kyläkauppojen aika meni ohi.

Aika kului loppuun myös Seppo Lillukkamäen kanssa. Syöpää sairastanut Seppo kuoli kymmenen päivän saattohoidon jälkeen Tuulikin syliin kotona vuonna 2008.

Koti, kirkko, televisio ja julkisuus

- Olen luja. Kuljen pystypäin. En ole ylpeä, mutta kuljen reippain askelin. Jumalan edessä menen polvilleni kotona. Kirkossa käyn harvoin.

- Luonto on minulle tärkeä. Pihallani on kukkasia, ja rikkaruohoja. En kitke koskaan. Mutta krasseja laitan joka vuosi satoja. Krassit ovat vähän kuin minä, menestyvät missä vain.

- Televisioon en hinkunut, mutta näin sen Farmin mainoksen, jossa kysyttiin, kuka pärjää sata vuotta vanhassa talossa. Olin heti, että HAA! Keiteleellä meillä ei ollut sähköjä, oli kantovesi ja 9-vuotiaana opin lypsämään. Voisin vieläkin asua sähköttömässä talossa kantoveden varassa. Mutta kyllä sitten pitäisi olla kaverina hyvä mies, sellainen osaava ja tekevä. Jos otat miehen, älä ikinä sohvapottua ota!

Farmissa Tuulikki Timgren-Lillukkamäki hieman ärsytti nuoria osallistujia neuvoillaan, mutta kun eläin piti pistää lihoiksi ja vatkata verta, ettei se hyydy, oli Tuulikki nainen paikallaan. Samoin esimerkiksi haravan piikkien korjaaminen oli hänelle helppoa, koska isä sellaista opetti lapsilleen aikoinaan.

Myös BB-taloon hän innostui hakemaan. Niin innostui hänen poikansakin.

- En katsonut siitä mainoksia, mutta sitten huomasin, että se on hulluinta, mitä ikinä voisin tehdä. En kertonut edes lapsille, että olin hakenut. Soittivat sitten koekuvauksiin ja kysyivät, onko Markku Timgren poikani. Ei saatu kertoa ennen taloon menoa kenellekään, että olemme äiti ja poika. Eikä meitä sitten uskottu, että emme hakeneet ohjelmaan kimpassa.

-En ole lukenut mistään palstoilta, mitä ihmiset kirjoittelivat ”turhaksi julkkikseksi” lähdöstäni. Ei niistä ohjelmista seurannut minulle hyvää eikä huonoa. En ole ottanut lehtijuttuja talteen enkä mitään. Tai on tullut jotain hyvää. Kerran laivalla yksi tyttö tunnisti minut ja sanoi, että olen yhtä suloinen kuin hänen mummonsa.

- Tuli joitakin kirjeitä. Niihin kirjeisiin, joissa oli puhelinnumero tai osoite, vastasin kiittämällä. Noin kymmenen nimettömänä kirjoitettua kirjettä pistin takkaan.

Tytönhupakko, onnellisuus, synti ja rakkaus

- Olen 70, mutta tunnen itseni yhä tytönhupakoksi. Mutta kun peiliin katsoo, näyttää toiselta. Onnellisuus ei ole sidottu aineelliseen tai ulkopuolelta tulevaan, se löytyy ihmisen sisältä. Tänään koin onnea, kun kuuntelin Veteraanin iltahuudon. Kiitin isääni, jonka syntymästä on juuri 104 vuotta ja kuolemasta 26 vuotta, Leifiä, joka olisi nyt 93-vuotias sekä hänen hyvää ystäväänsä ja minun tukeani, joka kuoli eilen 88-vuotiaana.

- Ihmisen suurin synti on jättää elämättä. Ei pidä istua suu mutrussa suremassa sitä, että kohta se kuolema tulee itsellekin. Koska on elämän lahjan saanut, on arvostettava sitä.

- Keiteleen lapsuuskoti oli minulle koti. Sitä ei ole enää, mutta hain sieltä vielä vuosi sitten äidin ukonhattuja pihaani. Muut paikat eivät kodilta tuntuneet ennen kuin tämä Pusulan Kärkölä. Olin kaksi kautta eli kahdeksan vuotta kristillisdemokraattien valtuutettuna. Siitä jäin pois 2012. Kylätoimikunnassa olin yhdeksän vuotta. Olin paikallislehden kolumnistina ja vetämässä kylälehteä. Kärkölässä kulkuri löysi kodin. Enää en noihin tehtäviin tunne innostusta, mutta Espanjaan voisin vielä lähteä.

- En tosin kokonaan. Sain nuorimman tyttäreni 45-vuotiaana ja hänen tyttärensä ja muut lastenlapset ovat minulle tärkeitä. Kolmeksi kuukaudeksi voisin Espanjaan korkeintaan kerrallaan mennä. Ja se rakkaus. Minusta tuntuu, että vielä tapaan jonkun, jota en ole ennen tavannut. Mutta nyt pitää jo olla rakkaus, jossa minun ei tarvitse ajatella muiden kuin itseni toimeentuloa. Huoleton rakkaus.

Tuija Siidorow

21.7.2016