Olipa kinkerit!
Kuvateksti: Kikka Laitinen (vas.), Tarja Pulkkanen ja Sinikka Kahilainen nauravat kinkeribingoa.
Olipa kinkerit! –huudahdus viittaa nykykielessä usein johonkin myönteisenä koettuun tapahtumaan. Samalla sanaparilla voi vallan mainiosti luonnehtia myös ”ihan oikeita” kinkereitä Pihtiputaan Mummon Aunen ja miehensä Eino Turusen luona.
Pihtiputaan evankelis-luterilaisen seurakunnan järjestämät kinkerit keräsi ison olohuoneen täyteen kinkeriväkeä. Noin 50 asukkaan Rönnynkylällä kinkereihin tuli kaikkineen lähes 30 ihmistä! Vahvistusta oli tosin saatu muun muassa kirkonkylältä. Osallistumisprosentti on silti huima, kun samalle illalle oli paljon muitakin tapahtumia lähiseudulla.Mutta mitä tapahtuu kinkereillä? Kinkereillä on ollut paitsi seurakunnallinen ulottuvuus, myös yhteiskunnallisesti tärkeä tehtävänsä
historian aikana. Aleksis Kiven teoksessa seitsemän veljestä tuskaili kinkereillä, kun pojilta oppeja kuulusteltiin. Käytännössä kinkeriperinne on edistänyt lukutaitoa aikoinaan.
Rönnynkylälläkin vanhin polvi muistaa, miten väeltä kyseltiin. Jos oli tarpeen, pappi vei nurkkakamariin kuulusteluun. Kinkereillä piti käydä siksikin, että sai rippikoulun käytyä. Rippikoulu oli tarpeen, että pääsi naimisiin.
Rönnynkylällä pidettiin kinkerit varmasti myös talvella 1915. Sinä vuonna Pihtiputaan ensimmäinen kirkkoherra Aleksander Gummerus oli vaimonsa kanssa palaamassa hevospelillä Rönnynkylältä kohti pappilaa Saanijärven jäätä pitkin, kun hän kuoli reessä vaimonsa syliin. Perimätiedon mukaan tapahtuma lienee ollut Rönnynkylän kinkerit, joskin tapahtuma mainitaan joissakin yhteyksissä seuroina.
Pöytä notkuu herkuista
Palataan tähän maailmanaikaan. Rönnynkylän kinkerit alkavat kahvitarjoilulla. Ennen vanhaan kinkerit kiersivät talosta taloon ja jokainen talo laittoi pöydän notkumaan herkuista. Siltä osin ei perinne näköjään ole muuttunut miksikään.
Kahvin lomassa vaihdellaan kuulumisia. Seurakuntapastori Erkki Lavanti tunnustaa olevansa ensimmäistä kertaa Rönnyllä. Monessa maaseutupitäjässäkin on kinkereitä karsittu tai lopetettu kokonaan. Myös Pihtiputaalla ei välillä järjestetty lainkaan kinkereitä. Tänä talvena on viidet kinkerit.
Sitten alkaa monen salaa hieman hermostuneena odottama osuus. Se alkaa talonväen valitsemalla virrellä.
- Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa, väki laulaa diakoni Merja Koskelan säestäessä soittimellaan.
Pappi aloittaa. Hän kertaa kristinuskon historiaa ja viittaa hieman muuhunkin kuin evankelis-luterilaisuuteen. Kinkeriväki saa kuulla, että eletään reformaation merkkivuotta. Lutherin teeseistä on 500 vuotta.
Mitä se on se vanhurskaus?
Kaksi paikalla olevista on etukäteen pyydetty lukemaan teksti, pätkät Raamatusta. Keskustellaan niistä. Mitä se on esimerkiksi se vanhurskaus? Moni tunnustaa, ettei oikeastaan tiedä. Opitaan, että vanhurskaus on syyttömyyttä. Senkin moni tunnustaa, ettei ole käynyt kinkereillä sitten rippikoulun.
Niin, yhtäkkiä keskustellaan, kuten pappi oli aluksi toivonutkin. Useampi kinkerivieraista innostuu kommentoimaan, kysymään tai kertomaan jonkin asian merkityksestä itselleen tai jakamaan jonkin muiston.
Eikä nyt puhuta pelkästään kevyitä. Tilanne on sopiva hieman syvällisempäänkin keskusteluun, koskettavien asioiden jakamiseen toisten kanssa.
Mutta ei unohdu huumorikaan, vaan nauru kajahtaa vähän päästä. Erityisesti naurattaa monien muistelut siitä, miten kinkereitä ja papin kuulustelua ennen pelättiin.
Nyt ei pelkää varmasti kukaan. Välillä lauletaan virsiä, sitten keskustellaan tai kuunnellaan. Ilta etenee vauhdilla. Yhden virren aikana kerätään kolehti Syyrian pakolaisten hyväksi. Lopuksi lauletaan päätösvirsi.
Sitten laitetaan bingoksi!
Senkin jälkeen vielä tapahtuu. Merja Koskela yllättää yllyttämällä väen pelaamaan bingoa. Tosin ihan tavallisesta bingosta ei ole kyse. Paperille on tulostettu seurakunnan työntekijöiden kuvat, jotka on numeroitu. Jos kenet tunnistaa, saa kirjoittaa numeron ja nimen lappuun ja kahden euron hintaan laittaa laatikkoon. Tuotto Yhteisvastuulle.
Bingo kaiketi jatkuu muualla, ja joskus myöhemmin arvotaan osallistuneiden kesken hyviä palkintoja. Helppo juttu, tuumaan, kyllä seurakunnan väki Pihtiputaalla tunnistetaan, vaikka viime aikoina on ollutkin paljon vaihdoksia.
Mutta tehtävä on lähes mahdoton. Ovat laittaneet pikkutaaperoaikaiset kuvat, ja kaikki mustavalkoisina!
Illan emäntä kiirehtii apujoukkoineen tarjoamaan vielä lisää kahvia, herkkuja ja makoisaa marjamehua. Väki hymyilee tyytyväisenä. Kinkereillähän on mukavaa. Milloin uudestaan?
TS 24.3.2017
Aune ja Eino Turunen vaihtoivat kuulumisia seurakuntapastori Erkki Lavantin kanssa. Katekismus oli kinkereillä mukana, mutta väen helpotukseksi Lavanti ei pitänyt siitä tenttiä.
Maija Kumpulainen (vas.) ja Maija Turunen muistavat hyvin, miten erilaiset kinkerit olivat joskus aikoinaan.
Diakoni Merja Koskela johdatti väen virsilaulantaan.
Taakse jää yksi vuosi, uusi alkaa
Vuodenvaihde on hyvä aika tehdä oman elämänsä välitilinpäätöstä tai ainakin pysähtyä hetkeksi. Koska mieli kuulemma vahvistaa sitä, mitä ajattelee, on viisasta ajatella hyvää. Ennen kuin perheemme raivaa takan edustan viime aikoina kertyneestä roinasta ja sulattaa kierrätystinat uuteen ennustemuotoon, listaan vuoden varrella olleita hyviä asioita.
Ei tullut mitään kamalan pahaa idästä eikä muualtakaan. Nyt on Siperian terveisiä tulossa sääennusteen mukaan, mutta eiköhän kylmät kestetä siinä missä viime tammikuussakin. Hyväkin se voi olla, pakkanen, talttuvat ehkä jotkin pöpöt. Kiitos siis rauhasta ja kohtalaisesta rauhallisuudesta kotomaassa
Terveyttä ei aina muista arvostaa, kunnes sen itse tai läheinen menettää. Omalla kohdalla oli hyvä vuosi jälleen kerran. Kiitollinen. Terveyttä kaikille nyt ja jatkossa.
Työt ja palkkapäivät, niistä muistaa olla kiitollinen vähintään laskujenmaksupäivänä. Työ on myös elämänsisältöä. Kunpa kaikilla olisi itselle sopiva, mieleinen työ, jolla tuntee olevan merkitystä. On myös hyvä, jos työstä voi joskus huilata ilman, että talous kaatuu.
Hyvä vuosi oli, kun jotain uutta tuli opittua. Jos ei muuta, niin suodatinpussiruusujen teko ja talon muuraus Wienernougat-suklaista. Elämä on mallillaan, kun siihen mahtuu myös harrastusta ja höpsöyttäkin.
Ihanan ihanaa ja hitusen pöhköäkin uutta vuotta!
Säästöt tuovat turvattomuutta
Tunnistan sen itsessäni. Ahdistuksen, joka melkein kuristaa kurkkua, kun luen sanomalehdestä ison kaupungin säästöaikeista. Vanhukset, vammaiset ja sairaat ovat lehtitiedon mukaan he, joilta eniten leikataan, tälläkin kertaa. Ahdistaa omaiseni ja monen muun puolesta. Miten muka voi enää leikata lisää, kun kaikesta on jo tingitty monta kertaa?
Tunnen turvattomuutta, voimattomuutta. Kuinka turvattomaksi tuntee olonsa hän, joka itse kuuluu kohderyhmään?
Olen täydessä toimintaiässä ja kansalainen, jolla on kohtuulliset tiedot siitä, mitä voi edes yrittää tehdä omien asioidensa eteen. Olen siinä kunnossa, että pystyn ainakin teoriassa muuttamaan muualle vaikka työn eli elannon eli ruuan, lämmön, terveydenhuollon ja muun tarvittavan perässä, mutta entä he, joihin säästöt kohdistuvat? Minä voin soittaa, kirjelmöidä, tehdä valituksia, täyttää tukilappuja, olla yhteydessä päättäjiin, mutta entä he? Minä voin, vaikka en usko ihmeisiin, edes voin yrittää, ja minuakin ahdistaa. Entä he, kuinka paljon huonommin he voivat turvattoman ja voimattoman olonsa takia, jos muutenkin keho ja mieli on jo hauras? Välittääkö siitä kukaan, kuinka paljon huonommin he voivat turvattomuuden ja voimattomuuden vuoksi? Sen olon vuoksi, minkä nämä päättäjien aikeet aiheuttavat jo etukäteenkin. Haloo?
Kyseinen kaupunki on jo rajannut monelta hoivakodin vanhukselta ulkoiluliikunnan pois palveluista. Pienelle pihalle pääsee kesäaikaan tepastelemaan, jos hoitajat ehtivät oven aukaista ja säätila sen sallii. Muuta ei ole, elleivät omaiset järjestä. Omaiset ovat monella kaukana, ostopalveluja ei ole kovin hyvin saatavana kaikilla suunnilla eikä kaikilla ylipäätään ole omaisia tai rahaa ostopalveluihin. Samaan aikaan tutkimustuloksista raportoidaan, miten säännöllinen liikunta ja ulkoilu parantavat ihmisen elämänlaatua ja suoraan terveyttä, tuovat hyvää oloa. Tarvitaanko sitä? Kysyn, sillä ilmeisesti kaikkien mielestä ei tarvita.
Istukoot hoivakodissa tai kotonaan paikoillaan, jos eivät yksin enää lenkille pääse, tuntuu olevan viesti. Ja todella moni istuu. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Koti se on hoivakotikin tai koti voi olla sairaalakin – henkilökunta siellä käy, hoidettavat asuvat. Siinä on vissi ero. Kotonaan jokaisella pitäisi olla turvallinen olo, kotonaan jokaista pitäisi kunnioittaa ja kohdella ihmisenä. Tietysti muuallakin, mutta etenkin kotona.
Sama minulle tuttu hoivakoti karsii jo vanhuksilta päiväkahvit siirtämällä sen päiväruuan jälkiruuaksi toisinaan esimerkiksi palaverien vuoksi ja kuulemma tyyli on sama halki ison kaupungin äärien. Määräysten mukaiset viisi eri ateriakertaa tulevat silloin muka täytetyiksi. Haloo taas! Ei ole eri kertoja ne. Entä mitä se merkitsee mielenvirkeydelle, kun sota-ajan kokeneilta viedään nimenomaan päiväkahvit, jolla on ollut tietty merkitys läpi heidän elämänsä?
On minulla valitettavasti kokemusta siitäkin, miten
sairaalassa jätettiin ruoka tuomatta kokonaan – kyllä, luit oikein, kokonaan,
ei edes tarjotinta – ihmiselle, joka ei kuntonsa vuoksi jaksanut lusikkaa
huulilleen nostaa. ”Hän kieltäytyy syömästä”, kehtasivat osastolta väittää. Päätös jättää ruoka tuomatta koski jokaista ruokailukertaa. Kun
nostin lusikan, suu aukesi ja ihminen söi. Onko se kieltäytymistä? Vai onko se
heitteillejättöä sairaalalta vai mitä se on? Kysyn. Sillä kertaa ruuanjakelukielto peruttiin. Monellako on omainen ruoka-aikaan huomaamassa tällaista?
Liian usein ahdistaa se tunne, että päämäärä ei ole ihmisarvoinen elämä loppuun asti, vaan mahdollisimman nopea hoiva- tai hoitopaikan vapautuminen siltä viimeiseltä sijalta. Se pelottaa ja ahdistaa sivustakin seuraten, entä, jos itse sen koet, mutta et pysty, et jaksa, et voi, asiaan puuttua? Otat vain, mitä annetaan.
Kun asioista karsitaan ja ihminen jätetään yksin, kohta hän tarvitsisi entistä enemmän kuntouttavaa hoitoa. Onko säästöissä siis järkeä? Mutta suurin säästöhän olisi toki, ettei koko kaupungissa olisi ihmisiä ollenkaan, ei silloin olisi kulujakaan. Siihenkö pyritään?
Jos heikko läheinen kärsii, kärsii siitä koko hänen lähipiirinsä. Kuntoutettavien piiri laajenee. Se, mitä annetaan meidän heikoimmillemme, on oltava jotain muuta kuin välinpitämättömyys, kylmyys ja oman onnensa nojaan jättäminen. Vaikka kuinka olisi kaupungilla rahapula ja budjettiraamit, jokaisella kaupungilla ja kunnalla, silti: Sydän mukaan ratkaisuihin. Sitä kautta se järkikin löytyy.
Mikä rakennus olisit?
Mikä rakennus olisit? Mikä puu, mikä eläin, mikä rakennus sinä olisit? Perustele, miksi olisit tai haluaisit olla juuri se.
Ajatusleikki on viihdyttävä. Pienelle tarinamatkalle se saattaa johdattaa. Voi siinä oppia jotain uuttakin itsestä tai toisesta.
Aina silloin tällöin olen kysäissyt tutuilta näitä kysymyksiä huvikseni, koska vastaukset ovat kiinnostavia. Aika moni haluaisi olla hirsitalo, suomalainen peruskoti. Suomalainen pientalo minäkin kai olisin. Moni menee toisaalta haaveilulinjalle ja sanoo, että jos olisi rakennus, hän haluaisi olla komea linna, iso kartano, Taj Mahal tai kaislakatos lämpimällä hiekkarannalla ikuisen kesän maisemassa. Pilke silmäkulmassa joku lisäsi haaveestaan, että hän haluaisi olla Taj Mahal, mutta taitaa olla perunakellari.
Tulin taas kerran kysäisseeksi yhdeltä kaverilta, mikä rakennus hän olisi. Koska vastaaja oli mies, ajatuksiltaan selvästi vanhanaikainen kysyjänainen hämmästyi vastauksen kuullessaan. Leikkimökki, lapsuuden vanha leikkimökki, jota ei enää ole.
Herttaista! Näin hän kertoi: ”Se oli minusta kauhean hieno, vaikka siinä ei ollut kuin muutama lauta ristissä ja muovia ikkunoina. Isä sen teki. Leikin siellä aina! Tulee kivat lapsuusvuodet mieleen.”
”Mulla oli käpylehmiä ja pikkuautoja. En muista liittyivätkö ne suoranaisesti toisiinsa. Kadehdin naapurin pojan Batman-autoa.”
Ne on ne muistot, mielikuvat ja unelmat. Niillä mennään ja hyvä niin. Mikä rakennus sinä olisit?
- Kuvan leikkimökki ei liity tapaukseen.
Kuin lahjan saisi
Kun jotain mieluista tapahtuu odottamatta ja pyytämättä, on se kuin yllättäen lahjan saisi. Hymyä pukkaa ja mielessä läikähtää ilo ja kiitollisuus.
Sellaisia hyvän olon läikähdyksiä voi tulla hakematta ilmestyvistä luontokokemuksista. Kun perhonen istahtaa ihailuetäisyydelle. Kun haukka sujahtaa ilmojen halki lähietäisyydeltä. Kun istut grillaamassa ja pääskynen laskeutuu parin metrin päähän. Kun katsot lentokoneen ikkunasta ja näet sateenkaaren ylhäältä. Kun auringonsäteistä muodostuu haloilmiö. Kun haavanlehti on osittain kellastunut ja näyttää kartalta. Kun kettu kulkee tien yli autosi edestä.
Sykähdyttävät hetket ovat usein ilmaisia tai pikemminkin vielä enemmän – hetkiä, joita ei rahalla saa.
Sisäänrakennettu ruokaperräismalli
Maalla oli ennen vanhaan miesten ja naisten työt. Me tiedämme nämä: miehet tekivät ns. ulkotyöt ja naiset ns. sisätyöt. Miehet olivat metsätöissä talvisin. Kesäaikaan ulkotöitä riitti kyllä naisillekin. Esimerkiksi heinänkorjuussa naiset ja lapset olivat mukana. Ero oli siinä, että ruokailujen jälkeen miehet vetäisivät ns. ruokaperräiset eli nokkaunet sillä aikaa, kun naiset tyhjensivät pöydän ja tiskasivat.
Käsi sydämelle: Onko tästä tyylistä vieläkään päästy reiluun työnjakoon? Tutkimusten valossa nainen tekee edelleen leijonanosan kotitöistä. Nykykodeissa ”miesten työt” ovat käyneet vähiin. Tauluille ei tarvitse nauloja seinään kovin usein, nykytekniikan aikana lamppuja vaihdetaan varsin harvoin ja autonrenkaitakaan ei tarvitse käyttää vaihdatettavana kuin pari kertaa vuodessa. Pyykit, tiskit, lastenhoito ja –kasvatus, siivoukset, ruuanlaitot, koko kotirumba on etenkin maalla edelleen vahvasti naisten vastuulla, joskaan ei kaikissa perheissä.
Rumba on enemmän kuin tekemistä. Se on asioiden pitämistä mielessä ja kalenterissa ja tekemisen etukäteisvalmistelua. Jonkun täytyy huolehtia, että kamppeet ovat valmiina lapsen harrasteisiin, jääkaapissa on vähintään raaka-aineita, joulut ja merkkipäivät huomioidaan jne.
On vaikea muuttaa sisäänrakennettua mallia. Ajatusmallin naisten töistä ja miesten töistä täytyy olla syvällä, jos mies ärähtää sohvaltaan ”kyllä sitä taas hyppyytetään”, kun nainen koko viikon yksin kotitöitä tehtyään ehdottaa, että mies voisi viedä roskapussin. Vai naiseltako vain roskat, likaiset vaatteet, pölyt nurkkiin jne. tulevat? Voihan hän joutua laittamaan tyhjän makkarapaketin roskiin, mutta kuka ne makkarat oikeastaan söi?
Passaamista odottava passiivinen mies ei ole kenenkään naisen toiveuni. Tottahan ne uroot saalistaa osaavat, sehän on ollut miesten hommaa hämäristä luolaklaanien ajoista asti. Nainen harhautetaan ansaan esittämällä aluksi ihan muuta kuin mikä totuus tulee olemaan. Eli mies työntyy seurusteluvaiheessa keittiöön, kysyy naisen mielipidettä kaikenlaisiin päätöksiin, lähtee mukaan monenlaisiin rientoihin ja jopa puhuu vapaaehtoisesti, hurjimmat jopa kehaisevat naista. Moisen ponnistelun moni urho valitettavasti lopettaa, kun saalis on varma, esim. pieniin päin.
Silloin mies ei enää ole sama, mihin nainen rakastui. Sitten ihmetellään, miksi nainen naputtaa. Fiksujen, toista rehellisesti huomioivien miesten liitot ehkä kestävät. Muiden kohdalla nainen kokee, ettei tuo toinen tykkää ja välitä. Teksti ei luonnollisesti sovellu kaikkiin miehiin eikä kaikkiin naisiin. Mutta kuten Maaseudun Tulevaisuus kuluneena kesänä kirjoitti: Maaseudulta löytyy yhä rahattomia emäntiä. Se lienee ääriesimerkki tästä sisäänrakennetusta ajattelusta, jossa nainen on vain hyödyke miehelle. Se on silti täyttä totta tänäkin vuonna varmasti useammassa kodissa kuin pystymme arvaamaan.
Haluan uskoa, että asialle voidaan tehdä jotain. Ensimmäinen askel on kyseenalaistaa rutiineja. Jokainen meistä voi tehdä jotain, vaikka aukaista suunsa ja ihmetellä ääneen totuttuja tapoja. Yleinen asenne muuttuu massan voimalla.
Kärpäsen elämästä ja kuolemasta
Ovat puhuneet viime aikoina empatiakasvatuksesta ja sen puutteesta. Tapahtuu julmia hirmutekoja, kaukana ja lähellä. Jos empatia olisi yleisempää, niitä ei ehkä tapahtuisi niin paljon. Empaattinen ihminen osaa asettua toisen asemaan ja ymmärtää, miltä toisesta tuntuu. Empaattinen voi olla muitakin kuin ihmisiä kohtaan.
Sain olla aiemman ”virallisen” Pihtiputaan Mummon, Kaija Aikioniemen, seurassa muikkukeittoa nauttimassa lähes luonnonhelmassa rannalla äskettäin. Pöydät ja tuolit olivat käytössä kyllä, mutta rakennelma ympärillämme oli vain katos.
Pörähti kärpänen paikalle, kuten tavallisesti Suomen suvessa aurinkoisena päivänä tapahtuu. Pörräili häiritsevästi, yritti voileipiämme syödä, lautasen laidalla juosta ja maitolasin reunallekin istahtaa.Me ihmiset emme semmoisesta erityisemmin tykkää. Mummon käsi heilahti, läpsähti, osui! Ei pörräillyt kärpänen enää. Riemuitsin mielessäni ruokarauhan palautumisesta. Mummo katseli pöydälle, katseli syliinsä ja katsahti maahan.
- Ei kuollut, hän totesi, kun katseensa tavoitti kärpäsen maasta.
- Missä se on, kysyin kurkistellen maahan minäkin.
Vaikeasti sätkivä kärpänen oli pudonnut jalkani viereen. Ei sätkinyt enää, kun kenkäni päästi sen tuskistaan.
Jäin ajattelemaan.
Näin tehtiin mielestäni ennen aina. Huolehdittiin, ettei pienikään luontokappale jäänyt kitumaan. Nykyään se ei taida olla itsestäänselvyys. Ihan kuin pieni eläin ei kipua tuntisi. Ihan kuin sen kärsimyksellä ei olisi väliä.
Pointsit mummolle! Aika monessa mummossa on empaattisuus vakio-ominaisuutena. Entä meissä muissa?
Miksi talot ovat harmaita?
Betoni. Siitä rakennetaan ihan julmetun paljon kaikkea. Rakennuksia, siltoja, kaiteita. Porsaita. Laatikoita marketeiksi, virastoiksi, kodeiksi.
Betonirakentamisella täytyy olla paljon hyviä puolia? Mutta se ulkonäkö, onko niiden pakko olla harmaita laatikoita?
Visuaalinen sieluni kärsii. Ei siinä kylliksi, että julkisivuissa ei enää ole pikkutorneja ja –patsaita, ornamenttikuvioita tai minkäänlaista polveilua, eritasoista listaa tai eloa tuovaa viivaa. Amatöörinä luulisin, että ne tulisi ihan samalla hinnalla kuin suoraan muottiin valettu betonimöhkäle. Mutta niitä ei ole. Senkin vielä pakon edessä hyväksyn, mutta se harmaus! Harmaa lienee maailman halvin väri, koska yleensä rakentamisen nykysuuntia perustellaan hinnalla.Kokeilumielessä on tehty toisenlaisiakin ratkaisuja, muutamia, maailmalla. On maalattu kerrostaloja siten, että kukin asunto on omalla värillään ja raja on pensselöity ns. vapaalla kädellä luovasti. Kirkkaat värit Välimeren auringossa toimivat hyvin. Meille tänne Pohjolaan kävisi pastellit paremmin. Mutta harmaata meillä on tarpeeksi ennestään.
Markettien ja kauppakeskusten osalta on yritystä värikkäämpään ilmeeseen. Jos betonilaatikkorakennukseen on tehty ikkunoita, ne teipataan umpeen joillakin tarroilla. Pihtiputaan S-Marketin muinaiset isot omenat ikkunatarroissa olivat ihan kivat.
Valtion virastotalo Pihtiputaalla sai palkinnon valmistuttuaan. Valkoista tiilipintaa elävöittää paikallista Virkamäen kyhmykiilleliusketta oleva rantu. Taustalla pilkottaa "Puttaan jäänsärkijä" eli Osuuspankin nurkka. Monenlainen rakentaminen on mahdollista. Eikö kantti-kertaa-kantti-betonilaatikko ole tylsä, etenkin harmaana?
Naisten työ: pukeutuminen?
Oletko koskaan ihmetellyt kuninkaallisten roolia? Minä olen.
Ensinnäkin tämä nimikäytäntö. Kuninkaalliset ovat kai valtakunnassaan yhteiskuntaetiketissä melkoisen ylhäällä, mutta vain etunimeä käytetään tittelin yhteydessä. Luin juuri lehdestä, että ”Kruununprinsessa Victoria tapasi YK:n pääsihteeri Ban Ki-moonin Tukholman kaupungintalolla.” Miksei tasa-arvoisemmin samaan tyyliin alusta loppuun eli: Kruununprinsessa Victoria tapasi pääsihteeri Banin?
Toiseksi olen ihmetellyt tätä kuningaskuntien vaurautta. Niillä on varaa pitää keulahahmoja, joilla ei ole kai muuta tekemistä kuin olla julkinen vaateripustin. Esimerkiksi tämä kyseinen uutinen kertoi kruununprinsessan olleen jo töissä, vaikka vauvansa onkin vasta viikkojen ikäinen. Siis töissä, kun kruununprinsessa tapasi pääsihteerin. Miksi tapaaminen oli niin tärkeä, että vauva sai jäädä hovin tai ehkä isänsä hoitoon? Uutinen kertoo lyhyesti ilmeisesti tärkeimmän:
”Kruununprinsessa edusti tilaisuudessa huoliteltuna beigessä takissa, mustassa mekossa ja mustissa avokkaissa. Asukokonaisuuden kruunasivat kultamustat korut ja nutturalla olevat hiukset.”
Mitä ajattelet tästä? Naisten osallistumisista tärkeintä on kertoa meille vaatteet, korut ja joskus ilmeet. Mitä ihmeen vuosisataa elämme?