Kun miettii elämäänsä taaksepäin, tulee mieleen muistoja kuvina, tarinoina ja tunnelmina, hajuinakin. Minulle takaumat iskevät monesti kuullessani jonkin laulun, jota olen kuullut tai kuunnellut tietyssä iässä.

Kuullut silloin, kun ympäristö on tarjonnut samaa kappaletta pyytämättä. Kuunteluun liittyy oma tapani uppoutua joihinkin lauluihin niin, että kuuntelen niitä toistamalla, pätkimällä ja opettelemalla kappaletta niin hyvin kuin osaan. Muusikko en ole, en tee uusia sovituksia, sillä imitoin kappaleen alkuperäistä esitystä mahdollisimman tarkasti.

Olen pitkään miettinyt tekeväni tarinoita laulujen ympärille. Blogissa tämä ehkä toimii parhaiten: voit kuunnella laulua ja kommentoidakin, onko kappale sinulle aivan yhtä tyhjän kanssa tai onko toinen kappale, joka tuo sinulle ihan samankaltaisia tuntemuksia.

Ensimmäinen kappale on poikkeus: tätä en löydä hauilla nettimaailmasta millään.

Luota rakkauteen, luota tunteeseen

Onhan se valloittavaa, pienen taaperon usko siihen, että koko maailma on sinua varten olemassa.

Et osaa puhua, mutta sinulle hymyillään. Et osaa pyytää syliin, mutta kädennosto riittää siihen, että saat turvaa, jota kaipaat.

Jos luoksesi kumartuva käsipari on aivan väärä, heittäydyt vaipan kanssa pyllyllesi ja odotat, että oikea henkilö tulee ja
ottaa sinut kainaloon.

Melkein kaikissa tapauksissa sadoista sinä pääset turvalliseen syliin, jossa et pelkää mitään, koska ei ole mitään, mitä pitäisi

pelätä. Jos sinä hymyilet, sinulle hymyilläään. Jos olet surullinen, sinua lohdutetaan, kunnes olet tyytyväinen.

Teepä sama aikuisena naisena miesmarkkinoilla, eikä paikalla enää olekaan kuin muutama tapaus sadasta nostamassa ja auttamassa,

ihailemassa ja lohduttamassa oi niin söpösti toisten kannateltavaksi heittäytyvää.

Olet itsekin aikuisena sitä mieltä, että pari kannattelevaa nostoa pitää tehdä jo viran puolesta, sitten toisten nostettavaksi jäävää
yritetään ohjata lempeän napakasti tarttumaan kaiteeseen ja askeltamaan sen verran varovasti, ettei askel petä.

Tai sitten saa eteensä sinistä Foordia, oikein vanhojen ihmisten potkurin ilman jalaksia, se nostattaa työntäjänsä käsivarret

hartioiden tasalle ja pitää askeleet suorassa.

Tai sinulle tarjotaan kävelykeppiä omaan käteesi otettavaksi tai ahterin alle pyörätuolia, josta et kohta enää omin voimin jaksa

nousta ylös, mutta harvemmin myöskään sen kyydissä kaadut.

Taaperon etuna on valtava oppiminen. Tuki ja rohkaisu auttavat uskaltamaan ja kokeilemaan siihen asti, kunnes uhmaikä suorastaan pakottaa tekemään kaiken itse.

Ei 1970-luvun taapero varmaankaan työläisperheen vuokrayksiössä - huussi pihanperällä eikä johtovettä vaan aito kaivovesi sangolla

sisääntuoden - hirveästi miettinyt päivän asuja ja vaatevalintoja, samalla arkimekolla mentiin viikosta toiseen.

Enemmän saattoi miettiä, jaksoiko äiti lukea satukirjaa nukahtamatta. Tai että oliko kumisen uima-altaan kaivosta pumpattu vesi lämmennytkään uintikelpoiseksi sen perstuntuman perusteella, mitä kokeilunhaluinen pulahtaminen kolmen rengaskaiteen yli antoi ensituntumaksi.

Sen taapero kuitenkin tiesi, että isän kyytiin pääsi oikein tiukasti itkemällä. Voi olla, että autokyyti alkoi virtalukon kääntämisestä

ja taapero jo nukahti onnellisena isän kanssa vietetystä laatuajasta. Siihen ehkä kuuluivat myös kaivoksesta kotiin palaavan
hassuttelu pulskan palleron kanssa: samettihattu pyöreään päähän ja kuva, joita ei toisesta lapsesta enää niin paljon kertynytkään,
vaikka kamera oli edelleen tallessa.

Se taaperoaika kaikuu Seija Simolan laulusta, jota taapero on laulanut isotätin luona vierailtaessa niin, että vanhuksia on naurattanut.

Luota rakkauteen, luota tunteeseen.

On pakkokin luottaa. En löydä kappaletta lyriikoillaan, en nimen mukaan sanahaulla, en Youtube-videoista esittäjänsä enkä kertosäkeen perusteella. Kai se laulu on radiossa soinut paljonkin, koska äiti muistaa laulut ja radiossa soineet kappaleet.

Syyskuun alun aurinko kuumottaa poskipäitäni. Seison kesämökkimme rannassa soutuveneen vieressä. Pohjan hiekka on pehmeää niin kuin aina lasten uimareissuilla. Jalat muistavat kivet, joita on varottu lasten uimareissuilla.

Täti seisoo takanani isolla kivellä omassa rakkaassa ruutupaidassaan, samettihousuissa ja paljain jaloin.

- En usko, että veli juuri välitti minusta, tai meistä. Hän oli aika tyly perheelleen, hän aloittaa.

Hän ei ole päässyt sen yli, että isästä lähtien hänen antinsa perhe-elämästä ovat velvollisuudet ja pelko.

Tuuli tekee tehtävänsä. Se pyöräyttää pilven aikojen alkuun ja näyttää, miten kiharapää leikkii isosiskonsa kanssa pulkkamäessä. Mukana ovat veljet ja kissa, joka istuu kiharapään olkapäällä. Se nauttii vauhdista vesikelkan rullatessa rinnettä alas, mutta vielä enemmän se nauttii perheen seurasta.

Äiti käy huutamassa tuvan ikkunasta lapset kahville. Pöydässä on pino lettuja, omista mansikoista tehtyä hilloa ja kermavaahtoa. On isoveljen syntymäpäivä, ja hän on saanut ison paketin mummolasta. Lahjat ovat harvinaisia, ja sisaruksia kuumottaa. He kurkkivat, mitä paperin sisältä löytyy. Kiharapää on saanut isoveljen kermat, kun on sellainen rimppakinttu. Isä myhäilee kahvikuppinsa äärellä jotenkin poikkeuksellisen hyväntuulisena. Äiti nauraa tuulen näytöksessä, kun kahvihetki katoaa taivaalta.

Kiharapää tietää, että talvinäytös voisi olla myös pakotarina: Jostain puolikkaasta sanasta julmistunut isä huutaa ja katsoo suoraan kiharapäätä. Nyt on mentävä ja lujaa, sanoo keho itseään suojellakseen. Huopikkaat on nopea laittaa jalkaa ulkoeteisessä.

Pilvitaivas ei näytä isäänsä karkuun juoksevaa kiharapäätä menemään pitkin hankia.

Se tuo eteen kuvan joulusta. Aatosta, jolloin isoveli myy puuvenensä siskolleen 500 markasta. Ja sisko ostaa veneen. Ei siksi, että koskaan sitä tarvitsisi vaan siksi, että veli tarvitsee apua.

Pilvet pyöräyttävät väkyviin laattapintaisen talon, jonka veli on perheineen ostanut. Sitä pitää korjata, sillä vanhanpojan erillisiksi vuokra-asunnoiksi lohkottu hirsitalo on saatava yhtenäiseksi perheen kodiksi, jossa on makuuhuoneita, olohuone ja keittiö. Käynti lasten huoneisiin sisäkautta eikä ulkoa niin kuin eri kotiin. Vessakin sitten joskus.

Veljen perhe käy vessassa iltapimeällä ulkohuussissa ulkovaraston päässä, vesi kannetaan sangoissa kaivolta sisälle ja lika-astiassa ulos likakaivoon. Lapsia tilanne harmittaa eniten siksi, ettei heille ole jouluksi paketteja. Kiharapää on niitä ostanut, vanhemmat yhden legopaketin ja hiuspompuloita.

Kiharapään veli huutaa mökin rappusilta, ettei enää muistanut, miten sisko häntä auttoi pahan paikan tullen.

Mustavalkoiset pilvet muuttavat väriään kellertävän lankapuhelimen muotoon. Kiharapää soittaa minulle. Kysyy, miten veli voi.

Puhelimen väri muuttuu mustaksi nokialaiseksi, ja kiharapää kysyy, miten veli voi edellisen sairaalakäynnin jäljiltä.

Puhelimen väri muuttuu monta kertaa taivaan väytännössä, ja aina kysymys on sama. Miten veli voi?

Veli ei tahdo katsoa.

Hän ei tahdo nähdä, ettei niiden pilvien näyttämöllä ole kuvaa hänestä kysymässä, miten äiti voi.

Miten veli voi? Miten tyttö voi? Miten poika voi? Miten lapsenlapsi voi?

Kaikki sisarukset tulevat rantaan. He eivät halua kysyä, miten isä voi.

Pikkuveli siksi, että muut sisarukset pelkäävät isäänsä. Kiharapää ja veli siksi, ettei heillä ollut isää. Oli vain epävarmuutta, pelkoa ja ääretöntä arvaamattomuutta.

Veli menee istumaan veneeseen. Hän olisi valmis lähtemään vesille, viemään katistkat tai kiertämään lahden perukat atraimen kanssa.

Katson taivaalle. Filmi alkaa pyöriä.

Näen onkiretken ja pienen perheen istumassa puuveneessä. Äiti ui ja taluttaa pientä poikaa vedessä, tytöllä on kiharapään vanha uimapuku päällä. Se on aarre hänelle, mummolan ulkokomerosta kaivettu löytö. Isä virittelee nuotiota rannalle.

Näen ponihäntätytön jumppaleirillä, jonne hän on viikoksi päässyt, vaikka epäili, ettei siihen ole varaa. Ei ollut uskaltaa edes kysyä, mutta ystävä kysyi ja kysyi, oliko hän saanut lupaa. Ja lupa tuli helposti. Siitä oli kevyt kertoa ystävälle.

Näen ponihäntätytön matkalla mummolaan rähjän Ladan kyydissä. Isä viheltelee ja jarruttaa autoa rytmissä autoradiosta soivan humpan tahtiin.

Pilvi ei pyöräytä näkyville uusia puheluita perheen kesken, vierailuja ja vaivihkaa tykkäämisestä kertovia kortteja.

Äiti on saanut pöydän katettua. Lapset kantavat painavat padat pöytään ulos mökin edustalle. Hirsinen ulkopöytä ei ole loistonsa päivissä, mutta servetit pysyvät juuri ja juuri paikoillaan tuulen niitä nykiessä, sillä ne on taitettu lautasen alle. Muovinen juomakanisteri tiputtaa hanastaan puolukkamehua hietikolle. Ampiaisten pominasta ei ole tietoakaan. Ne aloittavat kiertämisensä mökin rappujen alla, kun aurinko laskee.

- No niin. Nyt olisi ruoka pöydässä.

Omasta terveydestä huolehtiminen tuntuu välillä ilojen kieltämiseltä. Mietipä vaikka ruokaa. Syödä pitää, mutta se, mitä kannattaa syödä, ei aina mene yksiin sen kanssa, mikä maistuu hyvältä.

Ei pidä nauttia liikaa sokeria eikä herkkuja, jotka sekoittavat verensokerin tasaisen virran ja kerryttävät painolastia vyötärölle, mikä uhkaa salakavalasti terveyttä. Ei ole suotavaa juoda mieltä sekoittavaa alkoholia. Punainen liha ei ole vain hiilijalanjälkeä kasvattava vaan myös suolistosi syöpäriskiä lisäävä tekijä.

Eipä silti, kyllä raikas salaatti on jo ilonaihe itsessään, kaiken hyvän ei tarvitse olla raskasta ja vaarallista. Kunhan muistaa, että huuhtoo salaatit mullattomiksi, kuumentaa ulkomaiset tuontimarjat bakteerittomiksi eikä käytä paljain käsin tai raakana tuotteita, joista saattaa saada salmonellan, ehecin tai jotain muuta ikävää.

Sama kituuttamisen hyve pätee muuhun elämään. Ystävien kanssa jutustelu ja touhuaminen piristivät mieltä, mutta

On aika hurjaa ajatella, että kaikkein terveellisintä ihmiselle olisi palata siihen fyysisen tekemisen koneettomaan aikaan, jolloin arki oli niin työlästä, ettei siinä ennättänyt istuskella eikä lihoa. Mitä enemmän on keksitty apuja arkeen, sitä vähemmälle kehomme käyttö arjessa on jäänyt.

Ilman tekniikkaa ja terveydenhuoltoa elinikä ei olisi kohonnut eikä elämänlaatu parantunut. Raskas arki kulutti kehoa aivan varmasti kohti kipua ja kolotusta. Jos metsurit kärsivät ennen lonkkanivelkivuista kumarreltuaan sahan ja puiden kanssa, nyt lonkkaniveleen vaihdetaan avaruusmetallia, joka kestää ja joka saa kivut yleensä jäämään leikkauspöydälle. Sydämen tehon laskiessa tai rytmin seotessa apuja saattaa saada tahdistimesta, supertehokkaista lääkkeistä tai jonkun testamenttaamasta vaihtosydämestä.

Siinä vaiheessa, kun lähes mitään ei ole tehtävissä, törmätään kuitenkin palleihin. Palliatiiviseen hoitoon.

Rantakasvillisuus oli vielä tanakasti paikoillaan. Keltaiset ja punaiset lehdet ottivat voimaa liikkeisiinsä tuulesta, joka oli kääntynyt pohjoiseen. Tuuli ravisteli napakasti myös kanervaa, joka piiskasi harmaana hohtavaa peruskalliota vieressään.

Ne olisivat voineet kasvaa minne tahansa, mustaa multaa ja ravinteita uhkuvaan maahan, mutta ei. Tietenkin niiden oli pitänyt pistää siemenensä ja juurensa vähäravinteiseen rantakivikkoon, jonka yli aallot huuhtoivat tämän tästä. Kivenkoloihin, joissa oli maata vain nimeksi, ympäriltä tippuneista lehdistä maatunutta haperrusta.

Kanerva oli sitkeä. Se sinnitteli köyhissä oloissa ja otti vastaan tuulet ja yli käyvät aallot. Se kesti. Se kestää, sillä se saa voimansa pienistä asioista.

Muutamasta pisarasta kuivuudessa, tuulettomasta hetkestä pohjoistuulen iskiessä päälle. Viereen tipahtaneen männynkaarnan palasesta, joka suojasi kanervan pieniä, hentoja kukkasia.

Rantapolkua kiven takaa katseellaan kurkotellut kanerva oli tyytyväinen näkymäänsä. Se oli kasvanut hitaasti, mutta näki juuri ja juuri yli edessään köllöttelevän kiven. Polun varrella hohti kesäisin pieniä, valkoisia kieloja. Ne nousivat mullan keskeltä jotenkin ylpeästi, ne kasvoivat kuin salaa ja olivat yhtäkkiä koko pituudesasxan polun vieressä. Ne näyttivät viattomilta, nuokkuvilta, jotenkin ujoilta, mutta puhjetessaan kukkaan niiden valkoiset kukat käkyivät kauas.

Ja niiden tuoksu sekoitti kanervan ajatukset. Kielot näkyivät, vaikka sulki silmänsä. Ne tuoksuivat paahtavassa lämmössä ja levittivät juuriaan niin, että joka kesä niitä näkyi enemmän.

Kielot iloitsivat kasvavasta perheestään, mutta huomasivat myös kiven takaa kurkkivan kanervan.

- Voi, kanerva kestää sateen, joka iskee kukkamme maahan. Se kestää kylmyyden, joka tiputtaa lehtemme ja saa vartemme painumaan maahan. Se ei säikähdä valkeaa lunta eikä pakkasta, vaan näkee revontulet ja taivaalta satavat lumikristallit. Me olemme piilossa mykkyrällä mullan sisällä, kun kaneva näkee sen kaiken, kielot kuiskuttelivat toisilleen.

Kanerva myhäili hiljaista onneaan. Se painoi kielojen puheen voimakseen niitä hetkiä varten, jolloin se oli melkein onneton.

Istuin eräänä lauantaina katsomossa ja kuulin tahtomattani katkelmia keskustelusta. Kaksi saman työpaikan ihmistä ruoti oman yhteisönsä ihmisiä ja ilmiöitä. Istuivat omilla nimillään heille varatuilla paikoilla. Muuten keskustelu olisi voinut mennä ohi korvien, mutta coctail party -ilmiö teki tepposet. Tuttu nimi kiinnitti huomion satunnaisesta taustamelusta.

Olo oli likainen. En olisi halunnut tietää heidän näkemyksiään tutusta ihmisestä. Etenkin kun tiesin, että tutun lapsi ja tämän kumppani istuvat siinä heidän vieressään. Vanhemmat olisivat hyvin voineet istua arvioijien takana. Olo oli nolo. Tuttu tuskin pystyy viettämään sellaista kaksoiselämää, että siviilissä kuuntelee ihmisiä ja huolehtii muista, mutta töissä tämä olemisen perusominaisuus unohtuu. Onneksi ohjelma alkoi ja keskustelu lakkasi.

Olen itsekin syyllistynyt ilmiöön, joka lyhyesti sanottuna on typeryyttä. Vanhalla koululla olin musiikkitilaisuudessa ja ihmettelin ääneen, kuinka nuoruuden ja tyylikkyyden perikuvana pitämäni opettaja olikaan muuttunut kasvoiltaan paljon vanhemmaksi. Samaan aikaan kun puhuin ääneen asiaani, edessäni nousi henkilö, jota olin luullut vanhaksi opettajaksi. Ja viereltäni kuului rykäisy tämän oikean opettajan suusta. Puhuin aivan väärän ihmisen ulkonäöstä puheenkohteen istuessa vieressäni. Pahoittelut olivat siinä vaiheessa aika laimea lohduke, kun ohjelma alkoi eikä selittelyihin ollut aikaa. Selittelyyn siitä, että opettaja oli aina ollut ihailuni kohde, ja että edellisestä näkemiskerrasta saa olla kymmeniä vuosia aikaa, silti hänet tunnistaa tyylikkyydestä ja kasvoistaan. Ja että itse olen rypistynyt paljon paljon enemmän, vaikka ikäeroa on kuitenkin vuosikymmeniä.

Ehkä keskustelijat kehuivatkin välillä, ehkä he vaihtoivat puheenaihetta johonkuhun, jonka nimeä ei mainittu. Se, mikä korviin kantautui, ei kuulostanut mitenkään ylevältä.

Jäin miettimään erilaisia työpaikkoja ja niiden keskustelukulttuuria. Enemmän kuin valituksella vallitsevista oloista, kehuilla ja myönteisyydellä saavuttaa enemmän. Parisuhdeneuvojat ja koululaisten opettajat sanovat, ettei jatkuva motkotus vie mihinkään. Ei kukaan halua tulla aina moitituksi.

Sama varmasti pätee työpaikoilla. Jossakin hyvän työntekijän mitta on ollut rehellisyyden nimissä kyky iskeä vasen suora toisen palleaan ja odottaa, että toinen lyö takaisin. Olostaan ei nauti, mutta mukana pitää sinnitellä. Ehkä muutosta tapahtuu, mutta hirveä rökittäminen nostaa myös vastakarvaa. Asiat voi sanoa muutenkin kuin niin, että loukkaa toista ja nauraa vieressä, kun iskun kohteelle tulee paha mieli. Asiat pitää puhua halki, mutta ihmisystävällisempi tapa nostaa asioita keskustelun alle houkuttelee myös kuuntelemaan ja toimimaan muutoksen puolesta.

Missä siis on ihmisarvioiden paikka? Ei minusta julkisissa tilanteissa. Ei monien korvaparien äärellä, jossa väärin kuulemisen ja ymmärtämisen mahdollisuudet ovat ihan liian runsaat. Kehujen saattelemina kohteen kanssa - toimii!

Kaksikymppisenä äidiksi tullut Päivi Kekäläinen on nyt Viljamin, 2, ja kastejuhlaansa vielä odottavan Mannaryynin mummu ja juoksuharrastuksen aloittanut lenkkeilijä.

Koulunkäyntiohjaajana Haminassa työskentelevä Päivi Kekäläinen, 44, on nauttinut pitkästä kesälomasta. Pohjois-Karjalasta Outokummusta kotoisin oleva ja Kotkassa asuva Kekäläisen pariskunta Päivi ja Petri mökkeili Outokummussa, sukuloi ja kävi Päivin äidin kanssa lavatansseissa.

Huovutusta, käsitöitä ja kaikenlaista askartelua harrastava Päivi pitää mökillä betonityösessioita äitinsä ja siskonsa kanssa. Nyt elokuussa on menossa marjastuskausi. Isännän ostama mustikanpuhdistin on ahkerassa käytössä, vaikka laitteen toimivuus alkuun vähän epäilytti kolmen lapsen äitiä ja kahden lapsen mummua.

- Minulla on puutarhanhoidon lisäksi ollut harrastuksena kasvihuone, mutta kun nuorimmaisemme Roona muutti kotoa pois vuosi sitten, meillä ei enää kotona ole kukille kastelijaa. Olemme kesällä kuitenkin niin paljon mökillä, sieltä on hyvä käydä lasten luona.

Esikoinen Krista asuu miehensä ja kahden lapsensa kanssa Joensuussa. Perheen keskimmäinen Riku on Kouvolassa ja kuopus Joensuussa.

Kekäläisten avioliitto tulee tänä vuonna kestäneeksi vuonna 25 vuotta. Näillä eväillä seuraavan 25 vuoden ei pitäisi tehdä tiukkaakaan. Tähän asti isot päätökset on tehty yhdessä ja lapset ovat tahdittaneet perheen arkea. Nyt lapsenlapset tuovat omaa tahtiaan perheen kuvioihin.

Tänä kesänä Viljami vieraili Joensuusta ukin ja mummun luona viikon Kotkassa ja toisen viikon kesämökillä. Kävelystä suoraan juoksemiseen siirtynyt kaksivuotias on ottanut mummun kanssa juoksukisoja niin tehokkaasti, että kuntoilukärpänen iski mummuunkin oikein tosissaan.

- Kävin elämäni ensimmäisen kerran lenkillä. En ole koskaan juossut muuta kuin ne pakolliset juoksut, mitä koulun kuntotesteissä piti. Nyt aloitin kuntoharjoittelun kaverin kanssa ensi toukokuussa juostavaa Naisten ymppiä varten, Päivi naurahtaa.

Vähän hämilläänkin ehkä, mutta vakavasti ottaen senkin takia, että olisi hyvässä kunnossa ja jaksaisi pitkään tehdä kaikkea itseä kiinnostavaa miehensä, lastensa, kahden collien ja lastenlasten kanssa.

Kuukausittain Päivi käy moikkaamassa Viljamia ja odotusaikana kokonsa takia Mannaryyniksi kutsuttua tyttövauvaa.

- Alkuvaihe vauvan kanssa on tärkeä, ettei hän sitten ala vierastaa. Viljamin kanssa tein samalla tavalla, kävin siellä paljon. Eikä poika ole ikinä vierastanut meitä: kesällä hän on jäänyt helposti meille viikoksi eikä ole ikävöinyt kotiin, mummu kertoo.

Viiden sukupolven ketju

Viljami pienen pojan käytännöllisyydessään löysi kahden isomummin ja kahden mummon ketjuun sanan, jolla Kotkan mummu eroaa Outokummun mummista. Itäsuomalaisittain isoisä on ukki eikä pappa tai vaari, kuten vaikka Keski-Suomessa.

- Viljami kutsui minua mummuksi, ja minusta se kuulosti mukavalta. Mummuthan on sellaisia vauhdikkaita ja tekeviä. Nyt kaikki tietävät, kenestä puhutaan.

Kaksikymppisenä äidiksi tullut Päivi kertoo oman äitinsä tulleen äidiksi 20-vuotiaana, aivan samoin kuin äidinäiti. Sukujuhlissa on siis viisikin sukupolvea koolla.

Aika ja kokemus ovat muuttaneet hänen käsitystään mummoudesta.

- Äidinäidillä oli kahdeksan lasta. Nuorin tätini syntyi, kun mummoni oli 48-vuotias ja minä 8-vuotiaana kävin häntä hoitamassa. Mummo asui maatilalla ja lapset olivat pieniä, ei hänellä ollut niin aikaa lapsenlapsille. Isänäidin kanssa olin todella läheinen: muistan hänet lettuja paistavana mummona, joka sisarusteni mielestä hemmotteli minua. Hän oli minulle se mummo, jonka kanssa olin läheinen ja jolla oli aikaa, mutta hän kuoli, kun olin 7-vuotias.

Sielujen sympatian lisäksi lapset ovat pienestä pitäen pitäneet äitiään aivan samannäköisenä mummonsa kanssa; kun mummon kihlakuva oli jossakin näkyvissä, lapset kysyivät, miksi äiti on kuvassa vieraan miehen kanssa.

Lapsesta mummot olivat lähtökohtaisesti ikäloppuja ja vanhoja, lyhyessä permanentissa ja pitkissä flanelliyöpaidoissa viihtyviä naisihmisiä. Kun itse on 44 ja mummo, isoäiti tuntuukin paljon nuoremmalta ja elinvoimaisemmalta kuin lapsena.

- Olemme Petrin kanssa puhuneet, ettei eri aikoja voi oikein verrata. Meidän mummojemme aikaan oli kantovedet sisälle, juomavedet kannettiin sisälle ja likavedet ulos. Elämä oli muutenkin fyysiseti paljon raskaampaa. Mutta kyllä nykymummot ovat erilaisia suhtautumisessaan ikään. Kun ennen täytti 60, sai kiikkutuolin ja laittoi illalla tekohampaat lasiin. Nyt kun täyttää 60, niin lahjaksi ostetaan laskuvarjohyppy.

Kotoa on saatu myös oppi oman perheen ja suvun kunnioittamisesta. Oli itsestään selvää, että mummolaan mentiin heinätöiden avuksi. Töiden lomassa tädit ja enot tulivat myös läheisiksi.

Kotieväät kasvatuksen suuntaviivoissa

Omien lasten kasvatukseen koti ja oma lapsuus luovat paljon periaatteita, joista haluaa pitää kiinni.

- Minusta oli mukava, kun äiti oli kotona minua, kahta veljeäni ja pikkusiskoa hoitamassa. Kotona oli aina leivottu ja ruokaa, kun tuli koulusta kotiin. Kaverini sanoikin joskus aikuisena, että oli kadehtinut hyvää ruokaa, jota meillä oli. Minusta se oli ihan tavallista kotiruokaa, mutta kaverin luona oli uraäiti, joka osti töistä tultuaan valmista. Minä olin kotona siihen asti, kun Roona täytti kolme vuotta. Opiskelin lähihoitajaksi ja koulunkäyntiohjaajaksi, tässä työssä olen ollut nyt 15 vuotta.

Kekäläisten kotona ei ole ollut naisten ja miesten töitä, kuten Pohjois-Karjalassa 1970-luvulla syntyneiden kodissa helposti oli.

- Kun Petri oli meillä kotona käymässä ja teki jotain keittiössä, isä kehotti häntä pois sieltä naisten töistä. Minä sanoin, ettei meillä ole sellaisia; Petri tekee, mitä haluaa. Kotona olemme aina tehneet kaikkea, minä osallistun remontteihin ja ylipäätään se tekee, joka ennättää. Kaikki lapset osallistuvat yhtä lailla kotitöihin, vanhin ei tee automaattisesti enemmän kuin muut. Kaikki tekevät, tytöt ja
pojat.

Isän ja äidin sana on myös yhtä painava.

- Sovimme heti alussa, että jos lapsi kysyy, saako tehdä jotain, niin se vastaa, jolta kysytään. Ketään ei juoksuteta kysymään vuorotellen isältä ja äidiltä. Eikä asia muutu toiseksi kysymällä toiselta vanhemmalta. Sen, mitä sanotaan, pitää pysyä.

Mummuna Päivi Kekäläinen haluaa olla sellainen reipas tekijä, mutta myös nuorten arjessa mukana pysyvä mummu.

- Joskus käy niin, että isovanhemmat unohtavat lapsenlapset, kun heistä tulee nuoria. Vauvoja kyllä pidetään sylissä, mutta ei olla mukana teinien elämässä ja siinä, mitä heille kuuluu. Yhteydenpidosta tulee yksipuolista.

Kun omat lapset olivat pieniä, perhe harrasti yhdessä jalkapalloa, lehtopalloa ja karaokekisoja. Lasten muutettua pois yhteydenpito on edelleen tiivistä, mutta kahden aikuisen taloudessa osataan perhejoulujen tai mökkipäivien lisäksi nauttia myös hiljaisuudesta ja kahden karvaisen collien hoitamisesta.

Lapsenlapsen kanssa on jotenkin tarkempi ja vahtii enemmän.

Jaana Räihälä 8/2016

Kesäloma on ollut mainiota aikaa käydä läpi komeroita ja viedä keräyksiin kaikenlaista itselle ylimääräistä vaatetta. Opettajan loma voi ulkopuolisesta tuntua pitkältä, mutta ensimmäinen kuukausi meni edellisen 10 kuukauden jälkien putsaamiseen. Kiitos sangen aktiivisen isännän, joka pitää ruoanlaitosta ja hoitaa päivittäin pariasataa nautaa, mutta joka ihmettelee 16 tilalla asutun vuoden jälkeen jokaisen siivouskäskyn kuultuaan yhtä vilpittömästi, missä meillä säilytetään imuria tai muita siivousvälineitä.

Toisaalta hän on kerta toisensa jälkeen vienyt matot ulos ja tampannut ne niin hyvin, että roolijakoa ei ole haluttukaan muuttaa.

Tuossa pieneksi käyneitä vaatteita ja vuosia käyttämättä olleita verhoja viikatessani tein havainnon, joka on laittanut minut naapurikylään jumpalle kolme kertaa viikossa. Täytän 44, ja vaatekokoni on sama. Kun olin 42-vuotias, vaatekokoni oli sama. Tämä pätee ikävuoteen 38 asti.

Tiedän olevani pikkutarkka immeinen. Muisti on alkanut iän myötä rapistua, mutta kohtuullisen hyvin muistan, mitä tarinoita minulle on kerrottu ja mitä kukakin on luvanut tehdä. Tunnustan lukeneeni lehtiä joskus punakynä kädessä miettien, miten rektion olisi pitänyt olla (alkaa sataa mutta rupeaa satamaan) tai miten pronomineja on käytetty aivan holtittomasti. Sanojen väärä taivuttaminen saa minut ärtyneeksi. Nuorimmainen kiusaa minua puhumalla kiekosta, joka meni läpi maalivahdin längeistä. Joka kerta minun on pakko sanoa ääneen, että kiekko menee längistä.

Mutta että kehoni on samanlainen pilkunviilaaja!

Innostuin pari vuotta sitten netin sukututkimusohjelmasta, eikä siihen kertyneiden tietojen perusteella vaikkapa 80 vuoden ikä ole ollut mitenkään vanhimmasta päästä eri sukuhaaroissa. Minun ruoasta nauttiva kehoni voisi huoletta päästää minut kokoon 80, jos jollakulla vaatevalmistajalla jossakin on sellainen asteikko käytössään.

Yritän siis jumpata ja pistää sillä tavalla kampoihin tälle minut liikkeessä pitävälle masiinalle. Pikkutarkkuus estää ajattelmasta itseäni ikuisesti kolmekymppiseksi. Joka kerta ikää miettiessä lasken sen, kuten ala-asteella eka- ja tokaluokan opettaja Eine Laitinen opetti allekainlaskuja laskemaan: kuluvan vuoden vuosiluku yläpuolelle ja sen alle syntymävuosi, sitten vähennetään ja lainataan tarpeen mukaan.

Onneksi paikallisessa lähetyskirpputori Ndukassa ovat olleet yhtä hyvillään viemistäni kangas- ja vaatekasseista. Tai ainakaan en ole saanut sinne porttikieltoa.

Jos vaatteen vanha malli on sellainen, ettei sillä ole enää käyttöä kirpputorilla, ylijäämätavara menee Tuunaripajalle, jossa otetaan tarpeellisen napit ja taskut talteen ja tehdään loppukankaasta jotain uutta myyntiin. Vaikka en saisikaan vaatekokoani pienenemään, niin onpahan ainakin konepyyhkeisiin enemmän materiaalia.

Lievää tapojen orjuutta olen huomannut myös kaupan kassajonossa, kun laitan ostoksia hihnalle. Melkein kaikkea, mitä ostan, ostan parillisen määrän. Se ei johdu perheen koosta, sillä meitä on viisi saman katon alla. Eikä se siis johdu siitäkään, että lapsille pitäisi olla täsmälleen samanlaiset jäätelöt tai maidot tai tikkarit. Yksi ei syö jäätelöä, toinen haikailee vegaaniravinnon perään ja yksi on niin tarkka, että yrittää aina ympäripuhua minut olemaan ostamatta mitään. Olen siis opetellut kiusaamaan itseäni parittomalla määrällä maitotölkkejä. Jos oikein heittäydyn hulvattomaksi, ostan erikokoisia ja -laatuisia maitoja, ja itselleni rasvatonta maitoa, koska se maistuu kahvissa kaikkein pahimmalta.

Onneksi koulu kohta alkaa. Loppuu ainakin tämä siivoaminen.

Asustamme mieheni sukutilalla Viitasaaren länsiosissa Kannonkosken tuntumassa suorastaan kulttuurimaisemissa. Muutaman kilometrin päässä kohisee Huopanankoski. Kyllä, se on juuri se Juhani Ahon lastujen ja lohireissujen kohde.

Kulttuurimaisemaa on myös kahden navetan, sonnikarjan navettalan ja pienempien eläinten vasikkalan pihapiirissä. Jonkinlainen historiallinen suojelukohde on jyväaitta, jonka kulmalla on metallilätkiä. Ne sai rakennuksen kylkeen, kun viime vuosisadalla luovutti viljaa sotaveteraanikeräykseen.

Muutaman sotaveteraanin tiedän ampuneen samaisen jyväaitan seinään ilmakolla. Toinen oli mieheni pappa, kuten täällä Keski-Suomessa isoisiä kutsutaan. Toinen tarkkuutta kokeilleista oli naapurin mies, joka kertoi löytäneensä vaimonsa parin kilometrin päässä tanssituista häistä aikaan, jolloin tiet olivat ennemminkin kinttupolkuja hevoskärryjen varalle.

Asuinrakennuksen vieressä, vanhojen peltojen keskellä kulkee kylätie.

Veteraani saatteli nykyisen vaimonsa turvallisesti metsäpolkuja pitkin kotiin. Nyt hiekkatiellä ajaa muutama naapuri henkilöautoillaan, isäntiä traktoreineen, puutavararekkoja, kuljetusfirmojen isompaa kalustoa ja muutama mopopoika. Silloin tällöin naapuri lenkittää siinä koiraansa. Kesäasukas pöristelee kerran viikossa kylätaksilla kauppaan, sitten kun tulee entiseen kotitaloonsa kesäviettoon. Kesä vilkastuttaa liikennettä muutenkin, sillä toukokuusta lähtien kesämökkiläiset pyörivät ajankulukseen tutuissa maisemissa. Syksyllä alkavat sekä marjastus että metsästys.

Muutama vuosi sitten isännät hermostuivat pienriistan metsästäjiin, jotka kulkivat pihapiirien läheisyydessä pyssyineen, jättivät autonsa riihien kulmille ja olivat edellisten sukupolvien luvilla peltojen kulmissa vahtimassa ketunjälkiä ja supeja. Ärtymys kasvoi niin suureksi, että ruvettiin puhumaan teistä ja tienkäyttöoikeuksista, kun metsäteiden ahtaissa mutkissa tuli vastaan metsästäjien näköisiä kavereita mailla, joille ei metsästysoikeuksia ollut luvattu ikinä. Kun työpaikka on tien vieressä ja näkee sekä tielläliikkujat että laskut, joita sen kunnossapidosta kertyy, hyvä tahto unohtui. Ikävä myöntää, mutta niin tahtoi unohtua naapurisopukin.

On ihan eri asia asua kaupungissa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ole missään tekemisissä. Siellä tuntuu olevan ihan ok, jos et tervehdi naapuriasi, jätät äkäisen lapun rappukäytävään ja vaadit toisia hiipimään sukkasillaan sinun nukkumaanmenoaikaasi.

Maalla se ei päde. Onneksi. Vielä. Kun on rospuuttokeli ja naapurin täti liikkuu lonkkaleikkauksen jälkeen vaikeasti, mieluummin kysyt, tarvitseeko hän kyytiäsi tai postin ovelle tuomista, kuin jätät hänet oman onnensa nojaan. Kun heinäntekoaikaan heinä on paalientekoa varten kaadettu maahan, taivas pilvetön ja käärijää ajava mies makaa mahataudissa sängyn pohjalla, kysyt apuun naapuria. Muuten eivät sonnit saa ruokaa seuraavana talvena ja koko heinäsato voi mennä pilalle, ellei hommaa tehdä aikanaan.

On pöllöyttä olla auttamatta naapuria, sillä hyvin todennäköisesti olet itse joskus avun tarpeessa.

Mitä muuta kautta tuo apu yleensä tulee kuin tietä pitkin. Yleensä myös ongelma astelee tietä pitkin.

Saman totesi oman kotinsa pihassa lähinaapurimme, kun parisenkymmentä vasikkaa tallusteli hänen talonsa kohdalle ihan reippaasti tietä pitkin. Naapurin Jussi tiesi varmasti, että pantakaulaisia pikkunautoja ei lähietäisyydellä ole muilla kuin meillä, ja lähti rauhallisesti kävelemään meille päin. Vasikat lähtivät hänen peräänsä. Hieman kauempana vanhapoikanaapurin luona moottorisahankorjausreissulla ollut pariskunta näki vasikat, ja pisti autonsa tienposkeen. Lähtivät jalan syten avuksi ajamaan laumaa kotiin, jotta karkulaiset saataisiin navettaan yhtenä villiintymättömänä joukkona.

Siinä meni jokunen tovi, kun äkkiliikkeitä säikähtävät eläimet, jotka laittavat hanttiin jokaista yritystä ottaa kiinni tai ohjata johonkin suuntaan, oli saatu navettaan. Sinne heidät kuitenkin viiden hengen tehotiimimme sai. Maitokarjaa pitänyt pariskunta neuvoi meille päitsien pyöräyttämisen narusta, piti tarhan ovea kiinni ja katsoi, että peltojen perukoilla ei enää ruskeita eikä mustia vasikoita näkynyt.

Illalla vielä ajelimme yhdentoista aikaan tietä pitkin ja katselimme, voisiko jossain olla pari karkulaista. Tienoo oli pimeä, vähän usvainen. Taloissa ei palanut enää televisioiden valoa.

Seuraavana päivänä isäntä korjasi vasikkalan takaa portin, josta nuorukaiset olivat lähteneet lipettiin. Postimies soitti parista karkulaisesta, jotka oli nähnyt kylätietä ajaessaan, ja viimeisetkin villikot kävelivät navettaan ihan vapaasta tahdostaan.

Jos ei kylätie ole kunnossa, mitäpä pitkin sitä pääsee katsomaan, onko naapuri kunnossa. Siitä, että bunkkeroituu kotiinsa toisten tavoittamattomiin, ei ole iloa itselle eikä muille.